sunnuntai 16. elokuuta 2015

Aamulla alkaa arki

Tänä yönä ei varmasti nukuta. Lapsia kyllä, koska ovat hyvähermoisia ja jo paljon uutta kokeneita maailmanmatkaajia pieneen ikäänsä nähden, mutta minua ei. Murehdin aina lasten kannalta tärkeitä asioita etukäteen (ja myös jälkikäteen), ja huomenna on Erityisen Jännittävä Päivä, sillä pojilla on ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa. Poikien varsinainen lähikoulu on kivenheiton päässä kotoa turvallisen pyörätien päässä, mutta aluksi he menevät ns. innföringsklasselle eli perehdytys/sopeutumisluokalle, joka järjestetään 15 minuutin ajomatkan päässä sijaitsevalla koululla. Käytäntö tuntuu varsin järkevältä; maahanmuuttajille, joilla ei ole norjan kielen taitoa, järjestetään keskitetysti kaksikielistä opetusta omalla "mamu-luokallaan". Saavat rauhassa omaan tahtiinsa keskittyä pääasiassa opiskelemaan norjaa, ja kun kielitaito on riittävä, voivat siirtyä omaan lähikouluunsa. En tiedä, millainen käytäntö on muualla Norjassa, mutta Baerumissa kunta myös maksaa lapsille bussikortin. Meiltä kyseiseen kouluun pitäisi kuitenkin mennä kahdella bussilla ja matka kestäisi kävelyosuuksineen melkein tunnin, joten olen taas kerran tyytyväinen tekemääni ratkaisuun olla kotiäitinä tässä kohtaa, koska olen vapaa kuskaamaan lapsia mennen tullen. Tuntuu jopa mukavalta, että saan päiviini sisältöä.

Tähän päivään asti olemme lilluneet pumpulissa. Nauttineet kesälomasta täysin rinnoin. Uineet "omassa rannassa", lökötelleet takapihan kuistilla, tehneet kävelyretkiä Loimun kanssa. Tutkineet lähiympäristöä ja tutustuneet paikkoihin. Ihanaa, kiireetöntä elämää. Tämän paremmin ja rennommin ei uusi elämämme olisi voinut alkaa. Ei pötköttelyäkään silti loputtomiin jaksa ja tuntuukin, että olemme saaneet akut ladattua ja olemme valmiita uusiin virityksiin. Syyslomakin on jo melkein lähellä.

Tekemättömät pakolliset hommat tuppaavat lopulta tympimään, joten tänään otimme härkää sarvista ja hoidimme viralliset kuviot loppuun. Tilasimme Janille Kela-kortin (minulla ja pojilla on jo), mikä onnistui kätevästi muutamaa linkkiä painamalla netissä. Varasimme meille kunnallisen perhelääkärin, mikä myös onnistui kätevästi netissä. Perhelääkäriin ollaan ensimmäisenä yhteydessä kaikissa terveysasioissa ja hän sitten ohjaa tarvittaessa eteenpäin erikoislääkärille. Netissä on lista kaikista systeemiin kuuluvista lääkäreistä ja sinne ihmiset voivat lähettää kommentteja ja antaa arvosanan lääkärilleen. Torppasimme lähimpänä kotiamme toimivan naislääkärin, jonka sanottiin olevan ylimielinen ja liian kiireinen kunnolla keskittymään potilaaseen. Valitsimme yli 70-vuotiaan mieslääkärin, joka myöskin toimii tässä lähistöllä ja joka oli saanut pelkästään ylistäviä arvioita. Perhelääkärin saa tietysti vaihtaa pari kertaa vuodessa, jos kemiat eivät kohtaa hänen kanssaan. Suosituimpien lääkäreiden potilaslistat ovat täynnä eivätkä he ota listoilleen uusia potilaita, joten pitää tyytyä lääkäriin, jonka listalla vielä jostain epäilyttävästä syystä on tilaa. Luulenpa, että naisten asioissa käyn kuitenkin yksityisellä mieluummin kuin menen selittämään sedälle asioitani.

Jotta systeemit eivät kuulostaisi liian hyviltä, lapsilisähakemuksen lähettäminen ei onnistunut, koska sivusto ei toiminut kunnolla. Se jäi siis vielä To Do -listalle samoin kuin etäkoulu Kulkurin kursseille ilmoittautuminen, mistä kerron lisää myöhemmin. Vakuutusasiat ovat myös työn alla, mutta eivät ole siitä yksinkertaisimmasta päästä.

Huomenna alkaa myös Veikan uintikoulu. INN:n avustuksella löysimme hänelle sopivan uimaseuran kotikunnastamme ja saimme heiltä seuran yhteyshenkilön yhteystiedot. Uimaseuran Ida valitsi Veikalle sopivan ryhmän, jonka harjoitusaikataulu on melko tiukka, sillä treenit ovat neljänä iltana viikossa. Harmikseni juuri kyseinen ryhmä harjoittelee eri hallilla, jonne on 25 minuutin ajomatka kotoa. Kimppakyydit ovat kuulemma suosittuja ja suht lähellä uimahallia olisi myös SATSin kuntosali, jolla voisimme käydä harjoitusten aikana itse treenaamassa. Eiköhän tähänkin kuvioon arki luo rutiininsa!

Nyt nukkumaan, jotta jaksan aamulla olla skarppina. Ensimmäinen koulupäivä kestää vain pari tuntia mamu-lapsille ja vanhemmat saavat olla mukana, joten emmeköhän me selviä.


torstai 30. heinäkuuta 2015

Ensimmäinen päiväni kotiäitinä

Tänään minulla oli ensimmäinen sellainen päivä, jollaisia muut varmaan ajattelevat kotiäideillä olevan jatkuvasti. Tein koiran kanssa pitkän aamulenkin merenrannalla auringonpaisteessa. Tein innoissani hirveän kotijumpparääkin ja vielä sen päälle vatsalihastreenin. Suihkun jälkeen söimme poikien kanssa isot kupilliset jätskiä; istuin jätskikuppi kädessä sohvalla ja katsoin Gilmoren tyttöjä norjankielisellä tekstityksellä. Hoidin pari virallista asiaa tietokoneella, minkä jälkeen vein jäppiset "takapihan rantaan" uimaan. Aah, miten ihanan letkeää menoa ilman aikatauluja! Sain tehdä niitä asioita, joista itse nautin, ja lapsetkin olivat tyytyväisiä pihaleikeissään ja pelihetkissään. Täydellistä.

Sain postissa parin viikon odottelun jälkeen minun ja poikien norjalaiset henkilönumerot. Nyt minulla on mahdollisuus saada oma pankkitili, jee! Ilman henkilönumeroa en olisi voinut saada edes mieheni luottokorttiin rinnakkaiskorttia, joten tämä olikin aikalailla pakollinen juttu. Toistaiseksi kyllä mieheni minulle antama viikkoraha on riittänyt mainiosti pakollisiin kuluihin, joten eihän tässä hätiämitiä. Säilytystilojen vähyys kotona on aiheuttanut sen, että minun ei edes tee mieli käydä vaateostoksilla, koska mitään uutta ei kuitenkaan mahdu mihinkään. Päätin, että jokaista uutta vaatehankintaa kohti joku entinen riepu täytyy hävittää, vaikka miten olisi houkutteleva mahtiale naapuriostarilla. Tai sitten käymme suosiolla taas Ikeassa.

Illalla meillä oli tämän viikon viimeinen norjankielen tunti. Kyseessä on tiivis intensiivikurssi, johon sisältyy opetusta kaksi tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa kolmen viikon ajan. Ensimmäisen viikon aikana opettajia on ollut kaksi, joista toinen on keskittynyt lasten opettamiseen ja toinen aikuisten. Opettajat tulevat meille kotiin, mikä tekee tästä järjestelystä älyttömän helpon (kiitos mieheni työnantajan!). Halusimme päästä kieliopinnoissa alkuun ennen koulun alkua, jotta pojat ymmärtäisivät ja osaisivat tavallisimmat fraasit ja hieman perussanastoa. Omalta osaltani olen todennut kouluruotsipohjalta, että neljän opintopäivän jälkeen uskallan käyttää ruotsi-norjasekoitustani jo lähikaupassa ja koiraihmisille rupatellessani. Uskallan yrittää sanoa jo pitkiäkin lauseita, vaikka väkisin tulee huonoa ruotsiakin väliin ja välillä pitää kysyä kesken kaiken englanniksi, että mikä se-ja-se sana on norjaksi. Meillä on mahtavat opettajat, joiden seurassa on helppo rentoutua ja tehdä parhaansa. Olemme saaneet kehujakin, myös aikoinaan ruotsin opiskelua inhonnut mieheni, ja lapset ihan odotetusti kehittyvät huimaa tahtia. Nyt sanotaan jo sujuvasti "Hvordan går det?" ja "Jeg heter xx og kommer fra Finland. Jeg är xx år gammel og bor i Baerum." Pojatkin alkavat hiljalleen ymmärtää opettajien puhetta, mikä tuntuu hienolta tässä vaiheessa!

Huomenna yritämme saada viimeisetkin tavarat paikoilleen ja loput muuttolaatikot ja muut roskat kuskattua jäteasemalle. Olisi ihanaa saada kuistikin siistiksi, jotta voisimme viikonloppuna istuskella ulkona ja nautiskella ilta-auringosta. Tuo kielen opiskelu läksyt ja kertaaminen mukaanlukien on ollut sen verran rankkaa koko perheelle, että olemme ansainneet rennon viikonlopun ja jotain kivaa yhteistä tekemistä. Hyvillä mielin ja tyytyväisenä iltapuuhiin!

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Rutiinien ruodintaa

Kummallista, miten rutiineja entisessä elämässä viimeiseen asti välttänyt minäni tuntee nyt tarvetta alkaa luoda arkisia kotirutiineja. Aamulla ensimmäisenä kiinnostuksen aiheenani on sää, ja olipa se millainen hyvänsä, yritän suhtautua siihen kuin positiiviseen yllätykseen joka aamu. "Oho, ihana auringonpaiste! Tulee takuulla lämmin kesäpäivä." tai "Oho, sataapa siellä paljon! Pitääkin kaivaa sadetakki esiin." Sää kiinnostaa siksi, että olen kotiäitinä päättänyt olla viitseliäs ja käyttää koiran aamukävelyllä säällä kuin säällä. Muuttolaatikoita pakatessani totesin säilyttäneeni 15 vuotta vanhan Rukan keltaisen sadeasun, mutta en millään jaksanut muistaa, mitä tarkoitusta varten olin sen joskus hankkinut. Hyvin sopii päälle yhä enkä jaksa välittää siitä, että Fornebun raharikkaat naapurimme ulkoilevat vesisateessakin tyylikkäissä vetimissä sateenvarjon kanssa taiteillen. Loimun kanssa olisi itsetuhoisaa käyttää sateenvarjoa, joten hylkään sen ajatuksen heti.

Itse asiassa ulkoilu kesäisessä sateessa sadeasu päällä ei ole yhtään hullumpaa. Aiemmin olen inhonnut sekä a) ulkoilua että b) sadetta, mutta kun ei ole kiire mihinkään tai ei tarvitse tunnin päästä olla edustuskuntoisena töissä, ei ole väliä, vaikka meikkaamattomat kasvoni kastuvat tai hiukset hiostuvat hupun alla. Löntystän rantatietä uudenkarheissa Ilse Jacobsenin trendikumppareissani vanha Rukka päällä Loimun sinkoillessa uudessa flexissään ympäriinsä ja olenkin yllätyksekseni hyvällä tuulella. Loimun riemu tarttuu, sillä se (oikeasti meidän perheessä "hän") ei ole sateesta millänsäkään. Vesikoiran turkkikin tykkää kastumisesta.

Koska en ole jo vähän myöhässä töistä, kuivaan Loimun jalat ja masun huolellisesti ja laitan sen (= hänet) kuivattelemaan veskiin. Talo on vielä hiljainen, sillä pienet lomalaiset tykkäävät nukkua pitkään. Yläkerran naapurikin on jahdillaan hurvittelemassa. Petaan sängyn, siistin ruokapöydän ja laitan kahvin tippumaan. Luutuan hellalta eiliset roiskeet, pyyhin tiskipöydän ja laitan tiskejä koneeseen. Mietin, miten erilaiselta tuntuu tehdä kotitöitä, kun ei ole jo valmiiksi väsynyt. Herätän jäppiset aamiaiselle, johon kuuluu näinä aamuina myös tuoreita kasviksia, koska olen ehtinyt pestä ja pilkkoa ne sekä kiireettömänä muistanut myös ostaa niitä kaupasta. Ruokaa ei pääse edes vanhentumaan, koska kollaan jääkaapin sisällön läpi pari kertaa päivässä ja vanhentuvista ruuista teen pojille lounasta. En ole aiemmin edes älynnyt, miten paljon mukulat arvostavat lämmintä lounasta tai ehkä enemmänkin sitä, että se on äidin valmistamaa ja yhdessä nautittua. Vaikka ruoka on Norjassa kallista, olemme käsittääkseni jopa säästäneet ruokakuluissa, koska voimme nyt ostaa ruokia, joiden säilyvyysaika on menossa umpeen parin päivän sisällä ja jotka täällä myydään 50 % alennuksella. Loimuakaan ei haittaa, jos hänen lautaselleen eksyy huomenna vanhentuvaa ulkofilettä pieni siivu.

Syömme aamiaista tunnelmallisesti kynttilänvalossa, koska talon omistaja tai entiset asukkaat eivät ole halunneet asentaa kattovaloja ruokailutilaan. Lapset taiteilevat kasviksista hassuja naamoja pyöreille leiville ja ihmettelemme, miten huoltoyhtiön ihmiset tekevät tällaisellakin säällä pihatöitä ikkunan takana. Heitä on selvästi ohjeistettu olemaan katsomatta ikkunoista sisään, mutta vahingossa minun ja pensasaidanleikkaajan katseet kohtaavat. Hän tekee töitä sateessa, kun minä nautin myöhäistä aamiaista kynttilänvalossa lasten kanssa. Ahdistun ja tunnen valtavaa syyllisyyttä. Heti perään ärsyttää omat tuntemukseni ja mietin kiukkuisesti itsekseni, että moni äiti on ollut pidempään hoitovapaalla kuin minä, moni on opiskellut pidempään tai hitaammin kuin minä ja moni on ollut työttömänä pidempään, kun taas itse menin hoitovapaalta töihin nuorimmaiseni ollessa vasta 1-vuotias, suoritin opintoni optimaalisessa ajassa tunnollisesti ja olen valmistumisestani lähtien tehnyt töitä, sillä se on ollut minulle kunniakysymys ja kasvatuksessa selkärankaani iskostettu periaate. Mieheni rampatessa Oslossa töissä kolmen vuoden ajan tein itse jatkuvasti töitä, minkä lisäksi hoidin kodin ja lapset ja tavallisen arkirutiinien pyörityksen miehen tullessa viikonlopuksi kotiin lepäämään. Miksi siis tunnen syyllisyyttä siitä, että pensasaidanleikkaajalla on oma työnsä, jota hän sattumoisin tekee silloin, kun itse olen tietoisesti laittanut lasten hyvinvoinnin oman urani edelle ja tehnyt itse vapaaehtoisesti sen valinnan, että olen toistaiseksi kotona lasten kanssa?

Kotiäitiyden oppi numero yksi: karista syyllisyys. On turhaa kantaa syyllisyyttä päätöksestä, joka tuntuu oikealta muistakin kuin itsestäni ja jolla en satuta ketään tai aiheuta vahinkoa kenellekään.

Rutiineissa tuskin on mitään pahaa niin kauan kuin ne luovat turvallisuudentunnetta ja kodikkuutta. Niitä on sitten kiva rikkoa viikon tai parin päästä, kun kotinurkat alkavat tympäistä ja tekee mieli revitellä. Eihän rutiinien tarvitse olla ikuisia tai edes määrämittaisia; nämä rutiinit voivat kestää vaikkapa lasten kesäloman loppuun asti, minkä jälkeen tehdään tilaa uusille arkirutiineille. Luovutaan vanhoista ja keksitään uusia. Niin aion tehdä myös ärsyttäville asenteilleni, jotta saisin tulevasta kotiäitisyksystä parhaan mahdollisen kokemuksen.


lauantai 25. heinäkuuta 2015

Muuttokuorman purkua ja muuttofiiliksiä

Muuttokuorma saapui tiistaina Lilleruts veille. Heräsimme ja söimme hotellissa aamiaisen aikaisin, jotta olisimme hyvissä ajoin kuormaa vastassa. Olimme viihtyneet Scandicissa erinomaisen hyvin ja ensimmäisistä päivistämme Norjassa jäi minulle myös siitä syystä hyvä mieli ja iloisia muistoja. Päivät olivat rentoja lomapäiviä, joina käveleskelimme koiran kanssa pitkin merenrantaa ja pojat kirmasivat leikkipuistoissa, kävimme valmistamassa ja syömässä päivällistä uudessa, tosin vielä tyhjässä, kodissamme ja pojat ryntäsivät kuistilta merenrantaan uimaan aina sään salliessa. Ihanaa olemista!

Toisena päivänä saapumisemme jälkeen olimme jälleen "takapihan rannalla" riekkumassa; pojat ja Loimu ulvoivat naurusta keskenään vedessä ja minä pidin Loimua hihnassa rannalta käsin. Joku pariskunta käveli rantapolkua pitkin ohitsemme ja katsoivat meitä pitkään. Ajattelin heti, että paheksuvat, kun uitan koiraa tällä rannalla ja oliko se sittenkin kiellettyä. Kohta joku tervehti selkäni takana ja iloisesti vastasin, minkä jälkeen vasta älysin, että tervehdys tuli suomeksi! Kuinkas sattuikaan, että ensimmäinen tuttavuuteni Fornebussa on suomalainen perhe, joka asuu parin talon päässä meistä. Mainio juttu myös siinä mielessä, että samalla lapsille löytyi melko samanikäinen kaveri, jonka kanssa ovat samassa veneessä, uusia tulokkaita vieraassa maassa. Kolmestaan ovatkin sitten touhunneet omia juttujaan siitä asti. Tuntuu kodikkaalta, kun lapset jo tulevat ja menevät ulko-ovesta itsekseen ja hääräävät itsenäisesti kaikenlaista. Jäppikset ovat kyllä maailman reippaimmat matkalaiset ja muuttajat; tuntuu uskomattomalta, ettei kumpikaan ole murehtinut muuttoa yhtään! Keksivät vain kilpaa kehuttavaa uudesta kodista ja ympäristöstä. Ehkäpä koti-ikävä tai muuttojärkytys tulee vasta myöhemmin?

Viiden päivän ajan olemme purkaneet muuttolaatikoita aamusta iltaan ja järjestelleet tavaroita paikoilleen (tai siis minä olen, sillä Jani on ollut päivät töissä). Kun muuttaa isohkosta omakotitalosta pienempään asuntoon (166 m2 -> 114 m2), suurimmaksi ongelmaksi muodostuu vääjäämättä säilytystilan vähyys. Edellisessä kodissamme meillä oli iso vaatehuone, jossa oli monta metriä tankotilaa ripustettaville vaatteille ja paljon hyllyjä. Täällä meillä on pieni vaatehuone, jossa on kaksi vaatekaappia, joissa on kummassakin lyhyt tanko ja muutama hylly. Ei mitään mahdollisuutta saada vaatteita mahtumaan niihin, vaikka ennen muuttoa hävitimme vaatteita monta jätesäkillistä. Entäs mihin liinavaatteet pitäisi ängetä? Pyyhkeet, kengät ja käsilaukut? Ensimmäistä kertaa koskaan mieheni oli valmis lähtemään Ikeaan ostoksille. Hankimme sieltä vaatehuoneeseen vaatetangon, johon ripustimme lokerikot neuleita ja mekkojani varten. Muut ripustettavat vaatteemme jouduimme laittamaan lasten kaappeihin. Vaatehuone on nyt tupaten täynnä, mutta mahtuu sinne sentään vielä ovesta sisään.

Vanhan kotimme keittiö oli 26 m2 ja siellä oli hirvittävän paljon kaappitilaa. Hävitimme, myimme ja annoimme keittiötarvikkeita pois, mutta silti ns. pakollisten tarvikkeiden mahduttaminen uuteen keittiöömme tuntui mahdottomalta. Ikeasta löysimme ison laatikoston, johon saimme tungettua sekä keittiötarvikkeita että liinavaatteita, koiran tavaroita sekä kynttilöitä ym. pientä tavaraa. Yksi ongelma ratkaistu, mutta jouduin kyllä syömään sanani, sillä olin vannonut, että yhtään enempää tavaraa ei tähän kotiin osteta ennen kuin on hävitetty jotain vanhaa. Lisäksi hankimme eteiseen vaatekaapin kaveriksi naulakon vieraiden takkeja ja hansikkaita ja hattuja varten, koska syksyn tullen joka paikka tursuaa lasten pipoja, kaulaliinoja ja sormikkaita. Eteinenkin on valmis!

Olohuone ja ruokailutila ovat ihanan suuret ja huonekalumme mahtuvat sinne mainiosti. Koska olemme asunnossa vuokralla ja haluan säästää kaunista lankkuparkettia naarmuilta välttyäksemme ylimääräisiltä korvauksilta myöhemmin, haimme taas kerran Ikeasta ison maton ruokailuryhmän alle.

Jännä juttu muuten, että itse olen vuokralaisena tosi varovainen ja tarkka asunnon suhteen, mutta harkitessani antavani oman talomme vuokralle olin jo etukäteen vakuuttunut siitä, että mahdolliset vuokralaiset tuhoaisivat sen tavalla tai toisella. Erikoinen tämä ihmisen mieli.

Uuden asuntomme miinuksia ovat
  • säilytystilan vähyys, kuten jo totesin
  • saunan puute
  • melkein liian pienet lastenhuoneet; ne ovat heti sotkuisen näköiset, kun jokin lelu jää levälleen, eikä lattialla oikein mahdu leikkimään
Uuden asuntomme plussia ovat
  • valoisuus; olohuoneen koko seinän kokoinen ikkuna ja asunnon ikkunoiden asemointi siten, että naapurit eivät näe toisiaan ikkunoista
  • merinäköala ja suora käynti takaovesta rantaan.
  • riittävä neliömäärä ja huoneiden lukumäärä
  • postilaatikko ulkoseinässä heti oven vieressä!
  • vaaleat ja laadukkaat materiaalit, laadukkaat ja uudenveroiset kodinkoneet, kuivausrumpu
  • kaksi kylppäriä, aikuisille omansa makuuhuoneen yhteydessä
  • tekninen tila keittiön yhteydessä; oven taakse saa siivousvälineet ym. tarpeellisen, jota ei halua näkyville
  • tilava takakuisti ja pensasaita näkösuojana
  • parkkihalli ja tilava sisävarasto
  • jätekuilut ulko-oven lähellä, lajittelumahdollisuus
  • pihan hoitaa huoltoyhtiö eli ei piha- eikä lumitöitä! ISO plussa minulle!
Lisäksi palvelut ovat kivenheiton päässä ja lähimmälle bussipysäkille kävelee kymmenisen minuuttia. Luonnon helmassa, mutta lähellä kaikkea. Kaunis, uusi asunto.

Koko muuttohässäkkä on sujunut uskomattoman jouhevasti ja kivuttomasti muuttokuorman pakkaamista ja purkamista lukuunottamatta, mikä oli hirvittävä urakka. Elämisen aloitus Norjassa ei tunnu mitenkään kummalliselta tai haastavalta, mikä on aika hassua, kun ajattelee, että pohdimme tätä ratkaisua kolmen vuoden ajan. Missä se vaikeus on? Enää en keksi yhtään syytä, miksi emme olisi muuttaneet, ja mielestäni olisimme voineet muuttaa jo paljon aiemmin, mikäli tätä mahdollisuutta olisi tarjottu meille jo silloin. Tutut ovat sanoneet, miten rohkeita olemme, kun muutamme ulkomaille, ja miten ison päätöksen olemme tehneet. Täällä me nyt elelemme jo ihan tutulta tuntuvaan tapaan; ulkoilemme koiran kanssa, käymme kaupassa, pyykkäämme ja laitamme ruokaa. Lapset touhuavat pihaleikeissä ja käyvät kaverilla.

Tuntuu omituiselta, ettei tämä tilanne stressaa, jännitä tai ahdista mitenkään, vaan jotenkin olemme sujahtaneet paikalleen tähän uuteen kuvioon kuin itsestään. Ehkä olemme matkustelleet niin paljon, että sopeudumme uusiin ympyröihin nopeasti. Esikoinen totesi yhtenä aamuna, että häntä ei yhtään harmita, että muutimme tänne. "Täällä on tosi ihana uusi koti ja uimaranta ihan vieressä ja kaverikin löytyi heti." Vanhat kaverit ovat Skype-puhelun päässä ja nettipelejä voi edelleen pelailla yhdessä.

Ensi viikolla meillä alkaa norjan kielen opinnot. Meille tulee kotiin kaksi opettajaa kolmena päivänä viikossa kuukauden ajan. Halusimme oikean tehokurssin ennen koulun alkua, jotta pojat ymmärtäisivät edes perusfraaseja ja muutamia sanoja, ja me aikuisetkin haluamme päästä alkuun puhekielen ymmärtämisessä ja puhumisessa. Koulun alkuun on enää muutama viikko aikaa ja luulen, että ensimmäistä koulupäivää tullaan kyllä jännittämään.



perjantai 17. heinäkuuta 2015

Virallisuuksia ja miellyttäviä tapaamisia

Tämän päivän agendalla oli kaksi tärkeää asiaa: uuden kodin avainten haku ja takuuvuokran maksaminen sekä henkilönumerohakemusten täyttäminen ja sisäänjättö minun ja poikien osalta. Heräsimme Scandicissa hyvin levänneinä; perhehuoneessamme on moottoroidut sängyt ja erittäin pehmeät patjat. Luksusta! Myös aamiainen oli hulppea. Noutopöydät täynnä paistettuja munia ja pekonia, hedelmiä ja jogurttia, tuorepuristettua mehua, lettuja, puuroa, pyttipannua, you name it. Halusimme nauttia upeasta aurinkoisesta aamusta ja pojat menivät edeltä ulkoterassille istumaan. Kohta mukulat tulivat ovesta takaisin sisään ja sanoivat, että lokin-ryökäleet olivat varastaneet kummankin lautaselta kaikki ruuat, joten uusiksi meni. Huomaa kyllä, että olemme maakrapuja.

Masut täynnä starttasimme auton kohti uutta kotia. Tapasimme vuokranantajamme Svenin ja Helenin asunnon ovella ja pidin välittömästi molemmista. Puheliaita ja ystävällisiä ihmisiä, jotka sanoivat moneen kertaan, että sanokaa vain, jos he voivat mitenkään auttaa missään asiassa. Rupattelin Helenin kanssa pitkät pätkät ja hän sanoi, että kotiäitinä voi Norjassa tulla yksinäiseksi, koska kaikki ovat päivät töissä, ja sanoi mielellään pitävänsä minulle seuraa, jos sitä kaipaisin (työpäivän jälkeen, ilmeisesti). Paikalle tuli myös INN:n yhteyshenkilömme Karen, jonka avulla Jani oli jo aiemmin järjestänyt itselleen norjalaisen henkilönumeron ja pankkitilin sekä hoitanut vuokrasopimuksen kuntoon. Myös Karen on positiivinen, miellyttävä ja sympaattinen, ja tulimme heti mainiosti juttuun.

Asuntoon tutustuttuamme lähdimme Oslon keskustaan pankkiin hoitamaan takuuvuokran maksun. Minä ja pojat ulkoilutimme paniikissa hääräävää Loimua viereisessä puistossa sillä aikaa, kun Jani, Karen ja Sven järjestivät tilisiirtoa pankissa. Loimu-raukka on ihan pyörällä päästään, koska ei ole kaksivuotisen elämänsä aikana käynyt juuri kotinurkkia pidemmällä ja jokainen vastaantulija on ollut jännittävä kokemus. Oslossa on hyörinää ja pyörinää, ja sain tehdä kaikkeni, jotta sain pidettyä Loimun jotenkin tolkuissaan hihnassa. Kävi kauheasti sääliksi Hän.

Pankin jälkeen siirryimme Karenin kanssa johonkin virastoon (tax ja social -jotainjotain?) täyttämään henkilönumerohakemukset ja jonottamaan luukulle niiden luovuttamista varten. Jonotustila oli tupaten täynnä ihmisiä ja jonotussysteemi tuntui hirvittävän sekavalta; piti tietää tarkasti, mitä asiaa oli hoitamassa ja mihin kategoriaan se kuului. Kuulemma piti myös olla juuri oikeat lomakkeet täytettyinä tai saisi palata tyhjin käsin kotiin ja tulla myöhemmin uudestaan jonottamaan. Karen oli ystävällisesti täyttänyt minun ja poikien perustiedot lomakkeisiin valmiiksi ja minä täytin puuttuvat tiedot. Karenilla oli myös jonotuslippu valmiina, sillä hän oli ehtinyt paikalle ennen meitä. Meidän numeromme oli E70 ja vuorossa oli numero E46, ja Karen sanoi, että jonottamiseen voi mennä kaaaaauan. Katsoin poikia, jotka takanani tönivät toisiaan ja kärisivät kiukkuisesti, ja ehdotin, että voisin viedä heidät viereiseen kahvilaan välipalalle. Karen totesi, että ajatus on erinomainen ja lupasi jonottaa puolestamme ja ilmoittaa tekstarilla, kun on meidän vuoromme. Jani nolona protestoi, että tämä on meidän asiamme ja tottakai jonotamme itse, mutta Karen sanoi olevansa töissä ja meidän olevan paussin tarpeessa. Ihanaa palvelua häneltä, olisin voinut rutistaa häntä!

Hörppäsimme latet ja kermavaahtokaakaot ja leivonnaiset, ja palasimme jonoon. Hetken päästä pääsimme luukulle ja yllättäen hakemuksemme oli sillä selvä, ei vaadittu mitään dokumentteja todisteeksi työsuhteesta tai vuokrasuhteesta. Sovimme Karenin kanssa jatkokuvioista (2 h henkilökohtainen perehdytys elämiseen Oslossa ja elokuussa pidettävä koko päivän kestävä seminaari Norjaan muuttaneille) ja sanoimme heipat. Huh helpotusta, nyt oli yksi asia vähemmän stressattavana!

Myöhemmin iltapäivällä palasimme asunnolle. Pojat olivat aamulla nähneet uuden kotimme pihasta, miten joku oli käynyt uimassa läheisellä rannalla. Asuntomme on merenrannassa ja uimapaikka näkyy olohuoneemme ikkunasta. Jani lähti hakemaan entisen työsuhdeasuntonsa tavaroita työkaverinsa luota ja minä ja poijjaat läksimme uimaan. Uikkarit sai laittaa jalkaan jo kotona ja pienen alamäen rantaan juoksi alle minuutissa! Kiersin pienen rannan ja missään ei ollut kielletty tuomasta sinne koiria, joten poikien mennessä hiekkaiselta kohdalta veteen menin Loimun kanssa hieman syrjemmäksi kivisemmälle kohdalle, jotta muut uimarit eivät pahastuisi. Loimu ei ollut koskaan uinut luonnonvesissä, joten mietin, mahtaisiko koiruli innostua uimaan muualla kuin altaassa. Poikien uidessa lähemmäksi Loimu höristi korviaan, tepasteli paikallaan ja otti vauhtia ja hyppäsi veteen. Mahaplädellä. Loimu ui rantaan, heilutti häntää poikien vesileikeille, otti uudestaan vauhtia ja taas mahaplädellä veteen. Sama rundi parikymmentä kertaa. Ravistelua rannalla, möyrintää rantaruohikossa ja taas uudestaan veteen. Nauroimme mahat kipeinä Loimun höpsöttelylle ja nautimme vedestä koko jengi.

Janin ollessa paluumatkalla menimme sisään lämmittämään lasagnet. Pojat totesivat kuin yhdestä suusta, että tämä on mahtava paikka; uimaan pääsee milloin vain, vaikka monta kertaa päivässä, ja kotikin on tosi hieno! Auringon paistaessa sisään seinänkokoisesta ikkunasta tuijottelin merenrantaa ja tuumin, että meitä on hitonmoisesti lykästänyt. Ei tällaista paikkaa voi olla olemassakaan. Ruokakaupassakin, kun satuin katsomaan jotain rouvaa, hän yhtäkkiä tulikin käsi ojossa kohti ja sanoi, että te olette varmaankin ne suomalaiset, jotka ovat muuttamassa naapuriin. Hän ja miehensä asuvat kuulemma naapurissa ja olivat nähneet meidät aamulla asunnolla, ja tunnistivat meidät siellä kaupan käytävällä. Siinä sitä sitten tehtiin sinunkaupat ja todettiin, että onpa mukava tutustua. Jokelassa en viiden vuoden jälkeenkään tuntenut kuin kolme naapuria koko kadulla eikä kukaan välittänytkään tutustua. Täällä sitä noin vain tehdään tuttavuutta marketissa.

Suomalaiseen tapaan hieman mietityttää, että milloinkahan tämä kupla puhkeaa?

torstai 16. heinäkuuta 2015

Muuttopäivä ja velkommen til Norge!

Saavuimme iltapäivällä Norjaan Fornebuhun. Yövymme seuraavat viisi yötä paikallisessa Scandic-hotellissa, koska muuttokuorma saapuu perille vasta tiistaina (nyt on torstai) emmekä halunneet leiriytyä tyhjään asuntoon. Huomenna Jani tapaa vuokraisäntämme ja he käyvät yhdessä pankissa hoitamassa takuuvuokran maksun, minkä jälkeen saamme avaimet uuteen kotiimme. Se sijaitsee ihan tässä hotellin lähellä, joten ennen muuttokuorman saapumista ehdimme käydä mittailemassa paikkoja, tarkistamassa verhojen kiinnitysmekanismin, tutkimassa varastotiloja ja vaatehuoneen tilavuutta. Itsehän en ole uutta kotiamme vielä nähnytkään, sillä bongasin vuokrailmoituksen netistä ollessani Suomessa ja Jani kävi paikan päällä sopimassa käytännön asiat. Nähtäväksi jää, mahtuuko koko maallinen omaisuutemme asuntoon, joka on noin 50 neliötä pienempi kuin entinen kotimme.

Vaikka olimme ennen muuttoa hankkiutuneet eroon hirvittävästä tavara- ja roskamäärästä, muutettavan tavaran määrä oli silti yllätys. Muuttofirma Niemen edustajan tekemä arvio tavaramäärästä oli 32 kuutiota, jonka ilmoitimme Travelcargolle, jonka olimme tarjousvertailun perusteella valinneet avuksemme muuttoa hoitamaan. Eilisaamuna omakotitalomme pihaan ajoi rekka-auto perässään 42-kuutioinen kontti. Mieheni totesi heti, että pieneltä näyttää. Olimme pakanneet raivokkaasti koko edeltävän viikon ja vielä samana aamuna heräsimme kukonlaulun aikaan pakkaamaan viimeiset sekalaiset esineet. Muuttofirman mies saapui puoli yhdeksältä puoli tuntia etuajassa, alkoi heti kantaa laatikoita autoon ja samalla teippasimme ja merkkasimme viimeisiä laatikoita tuskanhiki niskaa pitkin valuen. Kohta saapui lisää muuttomiehiä; toiset kantoivat tavaraa konttiin ja suunnittelivat järjestystä, kun taas toiset olivat "sisämiehinä" pakkaamassa särkyvää tavaraa. Ostimme sen lisäpalveluna, koska halusimme ammattilaiset asialle ja välttää turhat särkymiset. Muuttomiehet olivat hyvin varovaisia, tehokkaita ja asiallisia sekä erinomaisen kärsivällisiä; täyden kympin arvoista toimintaa!

Kun kontti alkoi olla puolillaan, autoa pakannut mies totesi, että näyttää siltä, ettei kaikki mahdu mukaan, ja kysyi, mitä voisimme ajatella jättävämme kyydistä pois. Alkoi tulla jo pieni paniikki, kun mietimme huonekalujen arvoa ja sitä, miten pääsisimme niistä eroon, jos jättäisimme ne jälkeemme tyhjään taloon. Oli selvää, että toiseen kuormaan muuttoraha ei riittäisi. Listasin ne kalusteet, jotka ehdottomasti halusimme mukaan, ja ne, jotka pakon edessä voitaisiin jättää kuormasta pois. Kontti pakattiin tiiviisti katosta lattiaan ja tavarat sellaisessa järjestyksessä, että jokainen kolo oli täynnä. Ruokapöydästä irrotettiin jalat ja pöydän kansi nostettiin pystyyn siten, että kannen reunan ja katon väliin jäi vajaa sentti tilaa; tuosta vajaasta sentistä oli kiinni työpöydän, ulkokalusteiden ja polkupyörien kohtalo! Tässä lopputulos:


Todettakoon, että arvioitu tavaramäärä oli tosiaan 32 kuutiota ja kontin koko 42 kuutiota, mikä tarkoittaa sitä, että Niemen antama arvio heitti 10 kuutiota todellisesta määrästä. Travelcargo sai kuin saikin kuorman pakattua ja kaikki tavarat kyytiin, mutta hinta nousi jokaista ylimääräistä kuutiota kohti siitä syystä, että kyytiin ei mahtunutkaan muiden kuin meidän kuormaa, kuten oli ollut tarkoitus, ja muuttomiesten työmäärä kasvoi. Kokonaiskustannus jäi silti alle Janin työnantajan kustantaman kokonaissumman, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Pääsimme aikataulun mukaan lähtemään, kunhan olin ensin kiertänyt rakkaan kotimme tyhjät huoneet ja itkenyt silmät päästäni muistojen kolistessa hurjaa vuoristorataa mielessäni. Lassin huoneessa olimme olleet eväsretkellä monena sadepäivänä ja rakennelleet huikeita legorakennelmia; olohuoneessa vietimme jouluaatot, söimme suklaata ähkyyn asti ja vietimme riemukkaita leffailtoja. Keittiössä on naurettu ystävien kanssa ja leivottu piparit ja poksautettu skumpat; pesuhuoneessa nautittu täysin siemauksin vesileikeistä poreammeessa, saunassa fiilistelty lumitöiden jälkeen tunnelmavalaistuksessa varpaiden lämmetessä. Ja kaunis pihamme... Istuttamamme puut antavat vihdoin näkösuojaa, marjapensaat satoa ja upeat ruusut kukkivat. Tämän kaiken suunnittelimme yhdessä mieheni kanssa tehdessämme tästä meille täydellistä kotipesää. Muistojen lista on loputon ja niistä jokainen saa minut itkemään uudestaan. Surullisuus on toisaalta hyvä asia, sillä sehän on merkki siitä, että kotimme on ollut onnellinen. Vaikeistakin vaiheista huolimatta päällimmäisiksi jäävät mieleen onnelliset hetket rakkaimpieni ympäröimänä. Kiitos, sinä ihana, IHANA koti!



Suljen oven viimeisen kerran raskain sydämin ja hyppäämme autoon, Loimu-herra omalle paikalleen auton takaboxiin. Ajamme hitaasti tuttujen talojen ohi, vilkutamme lapsuuskavereille ja sanomme heipat vanhalle koululle. Rättiväsyneinä ajamme Turkua ja iltalauttaa kohti. Lautan lähtiessä liikkeelle olo alkaa jo helpottaa. Illallisen jälkeen kaadumme sänkyyn ja heräämme aamun valjetessa siihen, että joku koputtaa oveen ja kurkistaa sisään herättääkseen meidät. Geez, toivottavasti olin nopeampi ja ehdin vetää peiton eteen. Älytöntä.

Tuttu tie Tukholmasta Osloon ajetaan järkyttävän väsyneinä ja minulla on lisäksi törkeä hedari. Ajamme ja nukumme vuorotellen, pojat torkkuvat ja lukevat takapenkillä. Löydän pikkukaupungista ihanan kahvilan ja päänsärky alkaa helpottaa kahvikupillisen jälkeen. Osloon on enää muutama kilometri ja minua alkaa hymyilyttää. Oslo on niin kaunis ja jo tutun oloinen. Yhtäkkiä olen taas tyyni ja rauhallinen, onnellinen tästä päätöksestä ja luottavainen tulevaa kohtaan. Kirjauduttuamme sisään hotelliin lähdemme kävelylle Loimun kanssa kohti merenrantaa. Lokit kirkuvat ja tuuli on lämmin, aurinko paistaa niskaan. Pojat juoksentelevat puistossa ja leikkikentällä. Rantakivillä varpaat melkein kastuvat ja Loimu, vesikoira, pulahtaa oitis veteen. Pojat tutkivat meritähteä ja simpukoita ja minä nautin maisemasta täysin siemauksin. 

Tästä tulee mahtavaa. 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kolme yötä muuttoon. Palasimme kolme päivää sitten lomamatkalta USA:sta ja olemme pakanneet siitä lähtien lähes tauotta. Kantapäät "huutavat hoosiannaa", kuten Janilla on tapana sanoa, ja talo pursuaa jätesäkkejä. Hävitettäväksi tuomitun romun määrä on käsittämätön, sillä muutimme viimeksi viisi vuotta sitten ja olisi luullut, että silloin hankkiuduimme kaikesta turhasta roinasta eroon. Ehkä muutto muutolta enemmän tavaraa muuttuu romuksi tai iän myötä omistamisen tarve ja halu vähenee. Totesin tänään, että selvisin 2,5 viikon automatkan muutamalla t-paidalla, yhdellä pitkähihaisella, yksillä farkuilla ja pellavahousuilla, parilla shortseilla sekä mekolla. Mihin helkattiin olen tarvinnut kolme hyllyllistä neulepaitoja, rekillisen polyesteripaitoja, kauhtuneita puuvillahousuja ja teini-ikäisenä hankkimiani hamosia? Hei heiiiiii ja huh helpotusta! Janikin sanoi tänään raahatessaan jätesäkkejä eteiseen, että ajattele, millaisen roinan keskellä olemme eläneet kaikki nämä vuodet. Niinpä.

Kuvan alareunassa oleva möntti ei ole jätesäkki vaan Loimu-koira. Hänen on oltava aina siellä, missä tapahtuu. 




Jätesäkit kuskataan huomenna jäteasemalle. Lasten leluja ja vaatteita on löytynyt aina vain lisää varaston uumenista ja niitä olen saanut kiertoon paikallisen Facebook-kirppiksen kautta. Opiskeluaikaisia astioita, rikkinäisiä putkikasseja, lahjaksi saatuja esineitä, joita on säästetty huonon omantunnon hiljentämiseksi. Päätin, että en enää suostu säilömään mitään sellaista, mistä en pidä (miehen lemppariesineet ovat asia erikseen). Miksi ketään sukulaista kiinnostaisi, olenko säilönyt varastossani mummuvainaan tekemiä, jo rikkoontuneita villasukkia toistakymmentä vuotta? Ok, huono esimerkki, sillä mummun tekemiä villiksiä latasin juuri äitini kyydissä korjuuseen ison pussillisen. Rakastan villiksiä ja käytän niitä aina. Kuitenkin pelkästään jo täysien jätesäkkien näkeminen eteisen lattialla ahdistaa. Kierrätän yleensä kaiken mahdollisen, mutta näitä roinia ei voi edes kierrättää. Päätimme yksistä tuumin, että uutta tavaraa vanhan tilalle emme osta lukuunottamatta jotain pakollista, kuten ikkunaverhot.

Hankalimmat huoneet on jo tyhjennetty, kuten varasto (AAARGH!!!), vaatehuone ("Kenen nää on? Ei ainakaan mun.") ja keittiö (tarjosin elintarvikkeetkin naapurille ja pakasteet mummille). Järjetön homma. Talon toinen puolisko täyttyy muuttolaatikoista ja hyvä niin. Kaksi vuorokautta aikaa saada kaikki loput sekalaiset tavarat pakattua jotenkin loogisesti, jottei purkaessa tule hepuli. Joudumme Norjan-päässä yöpymään muutaman yön hotellissa, koska muuttokuorma saapuu vasta seuraavalla viikolla, joten reissuvaatteet pitää pakata erikseen. Touhu on ollut yhtä menemistä ja tulemista koko kesän, mutta ehkäpä ralli loppukuusta vihdoin hiljentyy.

Tunnelma on haikea siitä huolimatta, että olemme pohtineet muuttopäätöstä kolmen vuoden ajan ja mielestämme tämä on yhä ehdottomasti paras ratkaisu. Tuntuu surulliselta jättää taakse koti, jossa olemme asuneet perheenä pisimpään. Ainoa koti, jonka lapsemme kunnolla muistavat ja tuntevat. Reissujemme alku- ja päätepiste, jossa olemme ladanneet akkuja ja olleet turvassa. Ainoa pysyvä asia muuttuvassa maailmassamme. Usein vuosien varrella olen ajatellut, että kunpa muistaisin ikuisesti tämän ohikiitävän hetken. Vauvan tuoksun ja naurun, lapsen kauniit sanat ja pulleat sormet; tunteet, joita silloin tunsin. Kunpa muistaisin ikuisesti ne muistot, joita olemme tässä kodissa keränneet. Lasten onnen. Mietin, että jos en näe samaa lasten onnea uuden kotimaan uudessa kodissa, tulemme takaisin.

Uskon kuitenkin, että koti on siellä, missä sydän on, ja maailmalla reissatessamme olemme olleet täysin tyytyväisiä pienen perheemme kesken pikkuruisissa hotellihuoneissa ilman tätä kaikkea muuta. Tuusulaa en tule kaipaamaan, en tätä kylää enkä tuntemattomia naapureita. Kodin jos saisin silti takataskuuni, se olisi hienoa.