perjantai 17. heinäkuuta 2015

Virallisuuksia ja miellyttäviä tapaamisia

Tämän päivän agendalla oli kaksi tärkeää asiaa: uuden kodin avainten haku ja takuuvuokran maksaminen sekä henkilönumerohakemusten täyttäminen ja sisäänjättö minun ja poikien osalta. Heräsimme Scandicissa hyvin levänneinä; perhehuoneessamme on moottoroidut sängyt ja erittäin pehmeät patjat. Luksusta! Myös aamiainen oli hulppea. Noutopöydät täynnä paistettuja munia ja pekonia, hedelmiä ja jogurttia, tuorepuristettua mehua, lettuja, puuroa, pyttipannua, you name it. Halusimme nauttia upeasta aurinkoisesta aamusta ja pojat menivät edeltä ulkoterassille istumaan. Kohta mukulat tulivat ovesta takaisin sisään ja sanoivat, että lokin-ryökäleet olivat varastaneet kummankin lautaselta kaikki ruuat, joten uusiksi meni. Huomaa kyllä, että olemme maakrapuja.

Masut täynnä starttasimme auton kohti uutta kotia. Tapasimme vuokranantajamme Svenin ja Helenin asunnon ovella ja pidin välittömästi molemmista. Puheliaita ja ystävällisiä ihmisiä, jotka sanoivat moneen kertaan, että sanokaa vain, jos he voivat mitenkään auttaa missään asiassa. Rupattelin Helenin kanssa pitkät pätkät ja hän sanoi, että kotiäitinä voi Norjassa tulla yksinäiseksi, koska kaikki ovat päivät töissä, ja sanoi mielellään pitävänsä minulle seuraa, jos sitä kaipaisin (työpäivän jälkeen, ilmeisesti). Paikalle tuli myös INN:n yhteyshenkilömme Karen, jonka avulla Jani oli jo aiemmin järjestänyt itselleen norjalaisen henkilönumeron ja pankkitilin sekä hoitanut vuokrasopimuksen kuntoon. Myös Karen on positiivinen, miellyttävä ja sympaattinen, ja tulimme heti mainiosti juttuun.

Asuntoon tutustuttuamme lähdimme Oslon keskustaan pankkiin hoitamaan takuuvuokran maksun. Minä ja pojat ulkoilutimme paniikissa hääräävää Loimua viereisessä puistossa sillä aikaa, kun Jani, Karen ja Sven järjestivät tilisiirtoa pankissa. Loimu-raukka on ihan pyörällä päästään, koska ei ole kaksivuotisen elämänsä aikana käynyt juuri kotinurkkia pidemmällä ja jokainen vastaantulija on ollut jännittävä kokemus. Oslossa on hyörinää ja pyörinää, ja sain tehdä kaikkeni, jotta sain pidettyä Loimun jotenkin tolkuissaan hihnassa. Kävi kauheasti sääliksi Hän.

Pankin jälkeen siirryimme Karenin kanssa johonkin virastoon (tax ja social -jotainjotain?) täyttämään henkilönumerohakemukset ja jonottamaan luukulle niiden luovuttamista varten. Jonotustila oli tupaten täynnä ihmisiä ja jonotussysteemi tuntui hirvittävän sekavalta; piti tietää tarkasti, mitä asiaa oli hoitamassa ja mihin kategoriaan se kuului. Kuulemma piti myös olla juuri oikeat lomakkeet täytettyinä tai saisi palata tyhjin käsin kotiin ja tulla myöhemmin uudestaan jonottamaan. Karen oli ystävällisesti täyttänyt minun ja poikien perustiedot lomakkeisiin valmiiksi ja minä täytin puuttuvat tiedot. Karenilla oli myös jonotuslippu valmiina, sillä hän oli ehtinyt paikalle ennen meitä. Meidän numeromme oli E70 ja vuorossa oli numero E46, ja Karen sanoi, että jonottamiseen voi mennä kaaaaauan. Katsoin poikia, jotka takanani tönivät toisiaan ja kärisivät kiukkuisesti, ja ehdotin, että voisin viedä heidät viereiseen kahvilaan välipalalle. Karen totesi, että ajatus on erinomainen ja lupasi jonottaa puolestamme ja ilmoittaa tekstarilla, kun on meidän vuoromme. Jani nolona protestoi, että tämä on meidän asiamme ja tottakai jonotamme itse, mutta Karen sanoi olevansa töissä ja meidän olevan paussin tarpeessa. Ihanaa palvelua häneltä, olisin voinut rutistaa häntä!

Hörppäsimme latet ja kermavaahtokaakaot ja leivonnaiset, ja palasimme jonoon. Hetken päästä pääsimme luukulle ja yllättäen hakemuksemme oli sillä selvä, ei vaadittu mitään dokumentteja todisteeksi työsuhteesta tai vuokrasuhteesta. Sovimme Karenin kanssa jatkokuvioista (2 h henkilökohtainen perehdytys elämiseen Oslossa ja elokuussa pidettävä koko päivän kestävä seminaari Norjaan muuttaneille) ja sanoimme heipat. Huh helpotusta, nyt oli yksi asia vähemmän stressattavana!

Myöhemmin iltapäivällä palasimme asunnolle. Pojat olivat aamulla nähneet uuden kotimme pihasta, miten joku oli käynyt uimassa läheisellä rannalla. Asuntomme on merenrannassa ja uimapaikka näkyy olohuoneemme ikkunasta. Jani lähti hakemaan entisen työsuhdeasuntonsa tavaroita työkaverinsa luota ja minä ja poijjaat läksimme uimaan. Uikkarit sai laittaa jalkaan jo kotona ja pienen alamäen rantaan juoksi alle minuutissa! Kiersin pienen rannan ja missään ei ollut kielletty tuomasta sinne koiria, joten poikien mennessä hiekkaiselta kohdalta veteen menin Loimun kanssa hieman syrjemmäksi kivisemmälle kohdalle, jotta muut uimarit eivät pahastuisi. Loimu ei ollut koskaan uinut luonnonvesissä, joten mietin, mahtaisiko koiruli innostua uimaan muualla kuin altaassa. Poikien uidessa lähemmäksi Loimu höristi korviaan, tepasteli paikallaan ja otti vauhtia ja hyppäsi veteen. Mahaplädellä. Loimu ui rantaan, heilutti häntää poikien vesileikeille, otti uudestaan vauhtia ja taas mahaplädellä veteen. Sama rundi parikymmentä kertaa. Ravistelua rannalla, möyrintää rantaruohikossa ja taas uudestaan veteen. Nauroimme mahat kipeinä Loimun höpsöttelylle ja nautimme vedestä koko jengi.

Janin ollessa paluumatkalla menimme sisään lämmittämään lasagnet. Pojat totesivat kuin yhdestä suusta, että tämä on mahtava paikka; uimaan pääsee milloin vain, vaikka monta kertaa päivässä, ja kotikin on tosi hieno! Auringon paistaessa sisään seinänkokoisesta ikkunasta tuijottelin merenrantaa ja tuumin, että meitä on hitonmoisesti lykästänyt. Ei tällaista paikkaa voi olla olemassakaan. Ruokakaupassakin, kun satuin katsomaan jotain rouvaa, hän yhtäkkiä tulikin käsi ojossa kohti ja sanoi, että te olette varmaankin ne suomalaiset, jotka ovat muuttamassa naapuriin. Hän ja miehensä asuvat kuulemma naapurissa ja olivat nähneet meidät aamulla asunnolla, ja tunnistivat meidät siellä kaupan käytävällä. Siinä sitä sitten tehtiin sinunkaupat ja todettiin, että onpa mukava tutustua. Jokelassa en viiden vuoden jälkeenkään tuntenut kuin kolme naapuria koko kadulla eikä kukaan välittänytkään tutustua. Täällä sitä noin vain tehdään tuttavuutta marketissa.

Suomalaiseen tapaan hieman mietityttää, että milloinkahan tämä kupla puhkeaa?

4 kommenttia:

  1. Hyvä, jos on ystävällisiä naapureita! Ovat joskus ulkomailla yllättävän arvokkaita, kun ei tunne tapoja ja muita. Ihan jo se, että joku naapuri käy kertomassa, minä iltana roskalaatikot kuuluu vetää tyhjennettäviksi, on aika hieno juttu.

    VastaaPoista
  2. Hyvä, jos on ystävällisiä naapureita! Ovat joskus ulkomailla yllättävän arvokkaita, kun ei tunne tapoja ja muita. Ihan jo se, että joku naapuri käy kertomassa, minä iltana roskalaatikot kuuluu vetää tyhjennettäviksi, on aika hieno juttu.

    VastaaPoista
  3. Näin yöllä unta, että olin esikoiseni kanssa kutsumatta teidän läksiäisissä. Tultiin ikkunasta.

    VastaaPoista
  4. :-D Ihan hyvin olisimme voineet kutsuakin teidät, koko perheen, jos olisimme ehtineet tai osanneet järjestää läksiäiset! Vanhan kodin ikkunoista ei tosin olisi oikeassa elämässä mahtunut sisään. Ihana kommentti; sain nauruhepulit, kun luin sen ohimennen kännykällä.

    Mies tapasi myös yläkerran naapurin ensimmäisen kerran ohimennen. Meillä on siis paritalo kahdessa kerroksessa; meillä on alakerta ja naapurilla yläkerta. Naapurinherra oli kertonut, että on vähän kiire, kun juuri tulivat mökiltä ja nyt pitää purkaa ja pakata tavarat saman tien, sillä ovat juuri lähdössä veneelle. Täällä on kuulemma sellainen hyvin yleinen ajattelutapa, että pitää omistaa talo, mökki ja vene, vaikka niiden ylläpitoon menisi kaikki rahat. Jani oli todennut jollekin työkaverilleen, että jos on tiukkaa, niin mikset myy venettä. Kaveri oli katsonut kuin hullua ja todennut jotain vastaavaa. Me olemme ainakin siinä mielessä erilaisia, että törsäämme matkailuun emmekä omaisuuteen, mutta juuri nämä erothan ovat mielenkiintoisia!

    VastaaPoista