Asia kerrallaan

Elämämme on jollain tapaa muuttunut lopullisesti. Tokihan asiat ja tilanteet muuttuvat hiuksenhienosti jatkuvasti, mutta tällä kertaa hypätään oikein kunnolla tuntemattomaan säkki päässä ja katsomatta lahjahevosta suuhun. Asiat alkavat konkretisoitua. Lasten arki tutussa ja turvallisessa lähikoulussa on loppunut, synttärijuhlat pidetty viimeistä kertaa lapsuuskavereiden kesken ja läksiäisiäkin vietetty yhtäaikaa riehakkain ja haikein tunnelmin. Juhlien jälkeen tiedustelin pojilta varovaisesti, että miltäs se ajatus nyt tuntuu, että kesäloman jälkeen ei palatakaan tuttuun kouluun, vaan mennään uuteen kouluun, jossa puhutaan vierasta kieltä. Veikka, joka juuri täytti 10 vuotta, totesi, että on ihan kiva muuttaa, kun enää ei tarvitse olla iskää ikävä. Lassi, joka on vuotta nuorempi, tuumasi, että on kiva lähteä vähän seikkailemaan, mutta joskus hän haluaisi palata kotiin.

Voiko tästä päätellä, että lapsilla on kiva seikkailufiilis ja uteliaan myönteinen suhtautuminen muutokseen, ja ainoat, jotka stressaavat, ovat äiti ja iskä?

Stressi on onneksi melko minimaalista, ainakin toistaiseksi, ja olemme saaneet käytännön asioita hoidettua suunnitelman mukaan. Nykyistä kotia on fiksattu myyntikuntoon, muuttofirmat kilpailutettu ja sopiva valittu, ja tavaroita käyty läpi ja lajiteltu myytäviin, hävitettäviin ja muutettaviin. Paljon tavaraa on jo myytykin ja lahjoitettu eteenpäin. Muuttokustannus on niin iso, että yhtään ylimääräistä tai turhaa tavaraa ei kannata raahata mukana, vaikka tässä tapauksessa mieheni työnantaja maksaakin muuttokulut. On jotenkin helpottava ajatus, että muuttopäivä on nyt sovittu (15.7.) ja norjalaisen vuokraisäntämme kanssa on sovittu treffit pankkiin vuokratakuun maksamista ja avainten luovutusta varten. Tärkeimmät asiat ovat siis jo kunnossa.

Toissaviikonloppuna kävimme tutustumassa lasten uuteen kouluun Baerumissa, Oslon naapurikunnassa. Kuten koko Fornebun asuinalue, myös koulu on melkein uusi. Meillä oli sovittuna tapaaminen koulun rehtorin kanssa ja tapaamiseen osallistui myös joku miesopettaja, joka onneksi puhui sujuvampaa englantia kuin rehtori. Juttelimme niitä näitä, mukavia kepeitä juttuja, ja täytimme poikien perustiedot lomakkeisiin. Halusin tietää, olisiko koulussa paljonkin poikien kohtalotovereita eli muualta muuttaneita ja kysyin, onko koulussa paljon ulkomaalaisia. Opettaja ja rehtori katsoivat toisiaan ja opettaja naurahti, että onhan niitä jonkin verran, mutta en nyt tarkalleen muista, montako. Katsoi minua merkityksellisesti silmiin ja sanoi, että tämä on erittäin hyvä alue ja erittäin hyvä koulu, ja ulkomaalaiset oppilaat ovat pääsääntöisesti muualta Euroopasta eivätkä esim. kolmannesta maailmasta. "There are none who have never been to school before." Enpä ollut tuotakaan mahdollisuutta tullut aiemmin ajatelleeksi.

Kävimme pyörähtämässä myös uuden kotimme pihalla. Olimme etsineet asuntoa mahdollisimman läheltä mieheni työpaikkaa ja löytäneet oikean unelmakodin merenrannasta. Bongasin sen netistä vähän vahingossa, sillä asunnon korkea vuokra ei ihan mahtunut alkuperäiseen budjettiimme. Täydellinen sijainti ja "lemmikkilupa" kuitenkin painoivat niin paljon vaakakupissa, että päätimme panostaa asumiseen. Vuokrasopimuksen tehtyämme googlasin tulevan kotikuntamme:

"Bærum has the highest income per capita in Norway and the highest proportion of university-educated individuals. Bærum, particularly its eastern neighbourhoods bordering West End Oslo, is one of Norway's priciest and most fashionable residential areas, leading Bærum residents to be frequently stereotyped as snobs in Norwegian popular culture. The municipality has been voted the best Norwegian place to live in considering governance and public services to citizens."

...ei siis mikään ihme, että uudet naapurimme keikuttavat Vuittonia käsivarrellaan ja ajelevat Teslalla. No, me ajelemme farmari-Skodalla ja aion edelleenkin ulkoiluttaa koiraa rikkinäisessä tuulipuvussani. Eikä haittaa, vaikka olisi vähän pask*inenkin. Niin ja saattoihan se opettaja olla oikeassa.