sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kolme yötä muuttoon. Palasimme kolme päivää sitten lomamatkalta USA:sta ja olemme pakanneet siitä lähtien lähes tauotta. Kantapäät "huutavat hoosiannaa", kuten Janilla on tapana sanoa, ja talo pursuaa jätesäkkejä. Hävitettäväksi tuomitun romun määrä on käsittämätön, sillä muutimme viimeksi viisi vuotta sitten ja olisi luullut, että silloin hankkiuduimme kaikesta turhasta roinasta eroon. Ehkä muutto muutolta enemmän tavaraa muuttuu romuksi tai iän myötä omistamisen tarve ja halu vähenee. Totesin tänään, että selvisin 2,5 viikon automatkan muutamalla t-paidalla, yhdellä pitkähihaisella, yksillä farkuilla ja pellavahousuilla, parilla shortseilla sekä mekolla. Mihin helkattiin olen tarvinnut kolme hyllyllistä neulepaitoja, rekillisen polyesteripaitoja, kauhtuneita puuvillahousuja ja teini-ikäisenä hankkimiani hamosia? Hei heiiiiii ja huh helpotusta! Janikin sanoi tänään raahatessaan jätesäkkejä eteiseen, että ajattele, millaisen roinan keskellä olemme eläneet kaikki nämä vuodet. Niinpä.

Kuvan alareunassa oleva möntti ei ole jätesäkki vaan Loimu-koira. Hänen on oltava aina siellä, missä tapahtuu. 




Jätesäkit kuskataan huomenna jäteasemalle. Lasten leluja ja vaatteita on löytynyt aina vain lisää varaston uumenista ja niitä olen saanut kiertoon paikallisen Facebook-kirppiksen kautta. Opiskeluaikaisia astioita, rikkinäisiä putkikasseja, lahjaksi saatuja esineitä, joita on säästetty huonon omantunnon hiljentämiseksi. Päätin, että en enää suostu säilömään mitään sellaista, mistä en pidä (miehen lemppariesineet ovat asia erikseen). Miksi ketään sukulaista kiinnostaisi, olenko säilönyt varastossani mummuvainaan tekemiä, jo rikkoontuneita villasukkia toistakymmentä vuotta? Ok, huono esimerkki, sillä mummun tekemiä villiksiä latasin juuri äitini kyydissä korjuuseen ison pussillisen. Rakastan villiksiä ja käytän niitä aina. Kuitenkin pelkästään jo täysien jätesäkkien näkeminen eteisen lattialla ahdistaa. Kierrätän yleensä kaiken mahdollisen, mutta näitä roinia ei voi edes kierrättää. Päätimme yksistä tuumin, että uutta tavaraa vanhan tilalle emme osta lukuunottamatta jotain pakollista, kuten ikkunaverhot.

Hankalimmat huoneet on jo tyhjennetty, kuten varasto (AAARGH!!!), vaatehuone ("Kenen nää on? Ei ainakaan mun.") ja keittiö (tarjosin elintarvikkeetkin naapurille ja pakasteet mummille). Järjetön homma. Talon toinen puolisko täyttyy muuttolaatikoista ja hyvä niin. Kaksi vuorokautta aikaa saada kaikki loput sekalaiset tavarat pakattua jotenkin loogisesti, jottei purkaessa tule hepuli. Joudumme Norjan-päässä yöpymään muutaman yön hotellissa, koska muuttokuorma saapuu vasta seuraavalla viikolla, joten reissuvaatteet pitää pakata erikseen. Touhu on ollut yhtä menemistä ja tulemista koko kesän, mutta ehkäpä ralli loppukuusta vihdoin hiljentyy.

Tunnelma on haikea siitä huolimatta, että olemme pohtineet muuttopäätöstä kolmen vuoden ajan ja mielestämme tämä on yhä ehdottomasti paras ratkaisu. Tuntuu surulliselta jättää taakse koti, jossa olemme asuneet perheenä pisimpään. Ainoa koti, jonka lapsemme kunnolla muistavat ja tuntevat. Reissujemme alku- ja päätepiste, jossa olemme ladanneet akkuja ja olleet turvassa. Ainoa pysyvä asia muuttuvassa maailmassamme. Usein vuosien varrella olen ajatellut, että kunpa muistaisin ikuisesti tämän ohikiitävän hetken. Vauvan tuoksun ja naurun, lapsen kauniit sanat ja pulleat sormet; tunteet, joita silloin tunsin. Kunpa muistaisin ikuisesti ne muistot, joita olemme tässä kodissa keränneet. Lasten onnen. Mietin, että jos en näe samaa lasten onnea uuden kotimaan uudessa kodissa, tulemme takaisin.

Uskon kuitenkin, että koti on siellä, missä sydän on, ja maailmalla reissatessamme olemme olleet täysin tyytyväisiä pienen perheemme kesken pikkuruisissa hotellihuoneissa ilman tätä kaikkea muuta. Tuusulaa en tule kaipaamaan, en tätä kylää enkä tuntemattomia naapureita. Kodin jos saisin silti takataskuuni, se olisi hienoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti