Rutiinien ruodintaa

Kummallista, miten rutiineja entisessä elämässä viimeiseen asti välttänyt minäni tuntee nyt tarvetta alkaa luoda arkisia kotirutiineja. Aamulla ensimmäisenä kiinnostuksen aiheenani on sää, ja olipa se millainen hyvänsä, yritän suhtautua siihen kuin positiiviseen yllätykseen joka aamu. "Oho, ihana auringonpaiste! Tulee takuulla lämmin kesäpäivä." tai "Oho, sataapa siellä paljon! Pitääkin kaivaa sadetakki esiin." Sää kiinnostaa siksi, että olen kotiäitinä päättänyt olla viitseliäs ja käyttää koiran aamukävelyllä säällä kuin säällä. Muuttolaatikoita pakatessani totesin säilyttäneeni 15 vuotta vanhan Rukan keltaisen sadeasun, mutta en millään jaksanut muistaa, mitä tarkoitusta varten olin sen joskus hankkinut. Hyvin sopii päälle yhä enkä jaksa välittää siitä, että Fornebun raharikkaat naapurimme ulkoilevat vesisateessakin tyylikkäissä vetimissä sateenvarjon kanssa taiteillen. Loimun kanssa olisi itsetuhoisaa käyttää sateenvarjoa, joten hylkään sen ajatuksen heti.

Itse asiassa ulkoilu kesäisessä sateessa sadeasu päällä ei ole yhtään hullumpaa. Aiemmin olen inhonnut sekä a) ulkoilua että b) sadetta, mutta kun ei ole kiire mihinkään tai ei tarvitse tunnin päästä olla edustuskuntoisena töissä, ei ole väliä, vaikka meikkaamattomat kasvoni kastuvat tai hiukset hiostuvat hupun alla. Löntystän rantatietä uudenkarheissa Ilse Jacobsenin trendikumppareissani vanha Rukka päällä Loimun sinkoillessa uudessa flexissään ympäriinsä ja olenkin yllätyksekseni hyvällä tuulella. Loimun riemu tarttuu, sillä se (oikeasti meidän perheessä "hän") ei ole sateesta millänsäkään. Vesikoiran turkkikin tykkää kastumisesta.

Koska en ole jo vähän myöhässä töistä, kuivaan Loimun jalat ja masun huolellisesti ja laitan sen (= hänet) kuivattelemaan veskiin. Talo on vielä hiljainen, sillä pienet lomalaiset tykkäävät nukkua pitkään. Yläkerran naapurikin on jahdillaan hurvittelemassa. Petaan sängyn, siistin ruokapöydän ja laitan kahvin tippumaan. Luutuan hellalta eiliset roiskeet, pyyhin tiskipöydän ja laitan tiskejä koneeseen. Mietin, miten erilaiselta tuntuu tehdä kotitöitä, kun ei ole jo valmiiksi väsynyt. Herätän jäppiset aamiaiselle, johon kuuluu näinä aamuina myös tuoreita kasviksia, koska olen ehtinyt pestä ja pilkkoa ne sekä kiireettömänä muistanut myös ostaa niitä kaupasta. Ruokaa ei pääse edes vanhentumaan, koska kollaan jääkaapin sisällön läpi pari kertaa päivässä ja vanhentuvista ruuista teen pojille lounasta. En ole aiemmin edes älynnyt, miten paljon mukulat arvostavat lämmintä lounasta tai ehkä enemmänkin sitä, että se on äidin valmistamaa ja yhdessä nautittua. Vaikka ruoka on Norjassa kallista, olemme käsittääkseni jopa säästäneet ruokakuluissa, koska voimme nyt ostaa ruokia, joiden säilyvyysaika on menossa umpeen parin päivän sisällä ja jotka täällä myydään 50 % alennuksella. Loimuakaan ei haittaa, jos hänen lautaselleen eksyy huomenna vanhentuvaa ulkofilettä pieni siivu.

Syömme aamiaista tunnelmallisesti kynttilänvalossa, koska talon omistaja tai entiset asukkaat eivät ole halunneet asentaa kattovaloja ruokailutilaan. Lapset taiteilevat kasviksista hassuja naamoja pyöreille leiville ja ihmettelemme, miten huoltoyhtiön ihmiset tekevät tällaisellakin säällä pihatöitä ikkunan takana. Heitä on selvästi ohjeistettu olemaan katsomatta ikkunoista sisään, mutta vahingossa minun ja pensasaidanleikkaajan katseet kohtaavat. Hän tekee töitä sateessa, kun minä nautin myöhäistä aamiaista kynttilänvalossa lasten kanssa. Ahdistun ja tunnen valtavaa syyllisyyttä. Heti perään ärsyttää omat tuntemukseni ja mietin kiukkuisesti itsekseni, että moni äiti on ollut pidempään hoitovapaalla kuin minä, moni on opiskellut pidempään tai hitaammin kuin minä ja moni on ollut työttömänä pidempään, kun taas itse menin hoitovapaalta töihin nuorimmaiseni ollessa vasta 1-vuotias, suoritin opintoni optimaalisessa ajassa tunnollisesti ja olen valmistumisestani lähtien tehnyt töitä, sillä se on ollut minulle kunniakysymys ja kasvatuksessa selkärankaani iskostettu periaate. Mieheni rampatessa Oslossa töissä kolmen vuoden ajan tein itse jatkuvasti töitä, minkä lisäksi hoidin kodin ja lapset ja tavallisen arkirutiinien pyörityksen miehen tullessa viikonlopuksi kotiin lepäämään. Miksi siis tunnen syyllisyyttä siitä, että pensasaidanleikkaajalla on oma työnsä, jota hän sattumoisin tekee silloin, kun itse olen tietoisesti laittanut lasten hyvinvoinnin oman urani edelle ja tehnyt itse vapaaehtoisesti sen valinnan, että olen toistaiseksi kotona lasten kanssa?

Kotiäitiyden oppi numero yksi: karista syyllisyys. On turhaa kantaa syyllisyyttä päätöksestä, joka tuntuu oikealta muistakin kuin itsestäni ja jolla en satuta ketään tai aiheuta vahinkoa kenellekään.

Rutiineissa tuskin on mitään pahaa niin kauan kuin ne luovat turvallisuudentunnetta ja kodikkuutta. Niitä on sitten kiva rikkoa viikon tai parin päästä, kun kotinurkat alkavat tympäistä ja tekee mieli revitellä. Eihän rutiinien tarvitse olla ikuisia tai edes määrämittaisia; nämä rutiinit voivat kestää vaikkapa lasten kesäloman loppuun asti, minkä jälkeen tehdään tilaa uusille arkirutiineille. Luovutaan vanhoista ja keksitään uusia. Niin aion tehdä myös ärsyttäville asenteilleni, jotta saisin tulevasta kotiäitisyksystä parhaan mahdollisen kokemuksen.