Lähtemisen filosofiaa

Pitkäaikaisesta kumppanista (tässä tapauksessa 11 vuotta rinnallani kulkeneesta aviomiehestä) voi usein olla korvaamatonta hyötyä ja odottamatonta iloa. Kumppani voi keksiä uudelle blogille loistavan nimen; lyhyen, ytimekkään ja kuvaavan. Tuntien minut niin hyvin, että tiesi täsmälleen, mitä etsin. Kumppani voi myös saada työnantajaltaan vastustamattoman hyvän työtarjouksen ulkomailta. Jopa niin hyvän, että siihen tarttuakseen on valmis myymään vain muutama vuosi sitten valmistuneen rakkaan kotinsa, irtisanoutumaan vakituisesta työpaikastaan ja raahaamaan lapset tutusta pihapiiristä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Hylkäämään tutun ja turvallisen elämän ja jättämään läheiset ihmiset taakseen. Ottamaan kaikenlaisia älyttömältä tuntuvia riskejä osaamatta edes aavistaa, mihin matka lopulta vie. Tullaanko sieltä enää takaisin, ja jos tullaan, tuntuuko koti enää kodilta? Suomi Suomelta? Osaisimmeko enää asettua tänne uudestaan vuosien jälkeen?

Silti jo lapsesta saakka olen ollut levoton. Kaivannut aina jotain uutta ja tuntematonta. Pohtinut maailman eri uskontoja ja kulttuureja, ihmisten erilaisuutta ja silti samanlaisuutta ja todennut, että ymmärtääkseen asioita on nähtävä ja koettava niitä. Minulle on tärkeää opettaa lapsillenikin, että juuri me neljä olemme vain hiirenkakka maapallolla ja että yksin ei kukaan pärjää; tarvitsemme toisiamme ja vain ymmärtämällä toisiamme voimme elää sopusoinnussa muiden ihmisten ja ympäristömme kanssa. Mieheni sanoo, että olen monessa asiassa idealisti, ja se pitänee paikkansa. Tämä kuvaamani halu ymmärtää ja nähdä lienee vapaudenkaipuun rinnalla se perusvoima, joka minua on aina vetänyt maailmalle. On niin uskomattoman hienoa kohdata uusia ihmisiä ympäri maailmaa ja todeta, että meillä on paljon yhteistä, tai ettei meillä ole mitään yhteistä, mutta silti meitä saattaa naurattaa samat asiat.

Maailma on niin suuri ja meillä on niin vähän aikaa. Siitä on otettava kaikki irti, vaikka joutuisi tekemään vaikeitakin ratkaisuja. Tuttavani lausui minulle tänään hienon Tommy Tabermannin runon, joka kuvaa elämänfilosofiaamme mainiosti:

Jotta pääsisi perille

on eksyttävä tieltä

Joka pääsee perille

oppii

että hetken kuluttua

on taas jatkettava matkaa

Joka ei koskaan

putoa raiteilta

ja mene rikki

jatkaa aina samaa rataa

ja on turvassa

suurelta murheelta

ja suurelta onnelta.

Tulla lujaksi,

pysyä pehmeänä.

Siinä on haavetta 

kylliksi yhdelle elämälle.