Muuttopäivä ja velkommen til Norge!

Saavuimme iltapäivällä Norjaan Fornebuhun. Yövymme seuraavat viisi yötä paikallisessa Scandic-hotellissa, koska muuttokuorma saapuu perille vasta tiistaina (nyt on torstai) emmekä halunneet leiriytyä tyhjään asuntoon. Huomenna Jani tapaa vuokraisäntämme ja he käyvät yhdessä pankissa hoitamassa takuuvuokran maksun, minkä jälkeen saamme avaimet uuteen kotiimme. Se sijaitsee ihan tässä hotellin lähellä, joten ennen muuttokuorman saapumista ehdimme käydä mittailemassa paikkoja, tarkistamassa verhojen kiinnitysmekanismin, tutkimassa varastotiloja ja vaatehuoneen tilavuutta. Itsehän en ole uutta kotiamme vielä nähnytkään, sillä bongasin vuokrailmoituksen netistä ollessani Suomessa ja Jani kävi paikan päällä sopimassa käytännön asiat. Nähtäväksi jää, mahtuuko koko maallinen omaisuutemme asuntoon, joka on noin 50 neliötä pienempi kuin entinen kotimme.

Vaikka olimme ennen muuttoa hankkiutuneet eroon hirvittävästä tavara- ja roskamäärästä, muutettavan tavaran määrä oli silti yllätys. Muuttofirma Niemen edustajan tekemä arvio tavaramäärästä oli 32 kuutiota, jonka ilmoitimme Travelcargolle, jonka olimme tarjousvertailun perusteella valinneet avuksemme muuttoa hoitamaan. Eilisaamuna omakotitalomme pihaan ajoi rekka-auto perässään 42-kuutioinen kontti. Mieheni totesi heti, että pieneltä näyttää. Olimme pakanneet raivokkaasti koko edeltävän viikon ja vielä samana aamuna heräsimme kukonlaulun aikaan pakkaamaan viimeiset sekalaiset esineet. Muuttofirman mies saapui puoli yhdeksältä puoli tuntia etuajassa, alkoi heti kantaa laatikoita autoon ja samalla teippasimme ja merkkasimme viimeisiä laatikoita tuskanhiki niskaa pitkin valuen. Kohta saapui lisää muuttomiehiä; toiset kantoivat tavaraa konttiin ja suunnittelivat järjestystä, kun taas toiset olivat "sisämiehinä" pakkaamassa särkyvää tavaraa. Ostimme sen lisäpalveluna, koska halusimme ammattilaiset asialle ja välttää turhat särkymiset. Muuttomiehet olivat hyvin varovaisia, tehokkaita ja asiallisia sekä erinomaisen kärsivällisiä; täyden kympin arvoista toimintaa!

Kun kontti alkoi olla puolillaan, autoa pakannut mies totesi, että näyttää siltä, ettei kaikki mahdu mukaan, ja kysyi, mitä voisimme ajatella jättävämme kyydistä pois. Alkoi tulla jo pieni paniikki, kun mietimme huonekalujen arvoa ja sitä, miten pääsisimme niistä eroon, jos jättäisimme ne jälkeemme tyhjään taloon. Oli selvää, että toiseen kuormaan muuttoraha ei riittäisi. Listasin ne kalusteet, jotka ehdottomasti halusimme mukaan, ja ne, jotka pakon edessä voitaisiin jättää kuormasta pois. Kontti pakattiin tiiviisti katosta lattiaan ja tavarat sellaisessa järjestyksessä, että jokainen kolo oli täynnä. Ruokapöydästä irrotettiin jalat ja pöydän kansi nostettiin pystyyn siten, että kannen reunan ja katon väliin jäi vajaa sentti tilaa; tuosta vajaasta sentistä oli kiinni työpöydän, ulkokalusteiden ja polkupyörien kohtalo! Tässä lopputulos:

Todettakoon, että arvioitu tavaramäärä oli tosiaan 32 kuutiota ja kontin koko 42 kuutiota, mikä tarkoittaa sitä, että Niemen antama arvio heitti 10 kuutiota todellisesta määrästä. Travelcargo sai kuin saikin kuorman pakattua ja kaikki tavarat kyytiin, mutta hinta nousi jokaista ylimääräistä kuutiota kohti siitä syystä, että kyytiin ei mahtunutkaan muiden kuin meidän kuormaa, kuten oli ollut tarkoitus, ja muuttomiesten työmäärä kasvoi. Kokonaiskustannus jäi silti alle Janin työnantajan kustantaman kokonaissumman, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Pääsimme aikataulun mukaan lähtemään, kunhan olin ensin kiertänyt rakkaan kotimme tyhjät huoneet ja itkenyt silmät päästäni muistojen kolistessa hurjaa vuoristorataa mielessäni. Lassin huoneessa olimme olleet eväsretkellä monena sadepäivänä ja rakennelleet huikeita legorakennelmia; olohuoneessa vietimme jouluaatot, söimme suklaata ähkyyn asti ja vietimme riemukkaita leffailtoja. Keittiössä on naurettu ystävien kanssa ja leivottu piparit ja poksautettu skumpat; pesuhuoneessa nautittu täysin siemauksin vesileikeistä poreammeessa, saunassa fiilistelty lumitöiden jälkeen tunnelmavalaistuksessa varpaiden lämmetessä. Ja kaunis pihamme... Istuttamamme puut antavat vihdoin näkösuojaa, marjapensaat satoa ja upeat ruusut kukkivat. Tämän kaiken suunnittelimme yhdessä mieheni kanssa tehdessämme tästä meille täydellistä kotipesää. Muistojen lista on loputon ja niistä jokainen saa minut itkemään uudestaan. Surullisuus on toisaalta hyvä asia, sillä sehän on merkki siitä, että kotimme on ollut onnellinen. Vaikeistakin vaiheista huolimatta päällimmäisiksi jäävät mieleen onnelliset hetket rakkaimpieni ympäröimänä. Kiitos, sinä ihana, IHANA koti!

Suljen oven viimeisen kerran raskain sydämin ja hyppäämme autoon, Loimu-herra omalle paikalleen auton takaboxiin. Ajamme hitaasti tuttujen talojen ohi, vilkutamme lapsuuskavereille ja sanomme heipat vanhalle koululle. Rättiväsyneinä ajamme Turkua ja iltalauttaa kohti. Lautan lähtiessä liikkeelle olo alkaa jo helpottaa. Illallisen jälkeen kaadumme sänkyyn ja heräämme aamun valjetessa siihen, että joku koputtaa oveen ja kurkistaa sisään herättääkseen meidät. Geez, toivottavasti olin nopeampi ja ehdin vetää peiton eteen. Älytöntä.

Tuttu tie Tukholmasta Osloon ajetaan järkyttävän väsyneinä ja minulla on lisäksi törkeä hedari. Ajamme ja nukumme vuorotellen, pojat torkkuvat ja lukevat takapenkillä. Löydän pikkukaupungista ihanan kahvilan ja päänsärky alkaa helpottaa kahvikupillisen jälkeen. Osloon on enää muutama kilometri ja minua alkaa hymyilyttää. Oslo on niin kaunis ja jo tutun oloinen. Yhtäkkiä olen taas tyyni ja rauhallinen, onnellinen tästä päätöksestä ja luottavainen tulevaa kohtaan. Kirjauduttuamme sisään hotelliin lähdemme kävelylle Loimun kanssa kohti merenrantaa. Lokit kirkuvat ja tuuli on lämmin, aurinko paistaa niskaan. Pojat juoksentelevat puistossa ja leikkikentällä. Rantakivillä varpaat melkein kastuvat ja Loimu, vesikoira, pulahtaa oitis veteen. Pojat tutkivat meritähteä ja simpukoita ja minä nautin maisemasta täysin siemauksin. 

Tästä tulee mahtavaa. 

Kolme yötä muuttoon. Palasimme kolme päivää sitten lomamatkalta USA:sta ja olemme pakanneet siitä lähtien lähes tauotta. Kantapäät "huutavat hoosiannaa", kuten Janilla on tapana sanoa, ja talo pursuaa jätesäkkejä. Hävitettäväksi tuomitun romun määrä on käsittämätön, sillä muutimme viimeksi viisi vuotta sitten ja olisi luullut, että silloin hankkiuduimme kaikesta turhasta roinasta eroon. Ehkä muutto muutolta enemmän tavaraa muuttuu romuksi tai iän myötä omistamisen tarve ja halu vähenee. Totesin tänään, että selvisin 2,5 viikon automatkan muutamalla t-paidalla, yhdellä pitkähihaisella, yksillä farkuilla ja pellavahousuilla, parilla shortseilla sekä mekolla. Mihin helkattiin olen tarvinnut kolme hyllyllistä neulepaitoja, rekillisen polyesteripaitoja, kauhtuneita puuvillahousuja ja teini-ikäisenä hankkimiani hamosia? Hei heiiiiii ja huh helpotusta! Janikin sanoi tänään raahatessaan jätesäkkejä eteiseen, että ajattele, millaisen roinan keskellä olemme eläneet kaikki nämä vuodet. Niinpä.

Kuvan alareunassa oleva möntti ei ole jätesäkki vaan Loimu-koira. Hänen on oltava aina siellä, missä tapahtuu. 

Jätesäkit kuskataan huomenna jäteasemalle. Lasten leluja ja vaatteita on löytynyt aina vain lisää varaston uumenista ja niitä olen saanut kiertoon paikallisen Facebook-kirppiksen kautta. Opiskeluaikaisia astioita, rikkinäisiä putkikasseja, lahjaksi saatuja esineitä, joita on säästetty huonon omantunnon hiljentämiseksi. Päätin, että en enää suostu säilömään mitään sellaista, mistä en pidä (miehen lemppariesineet ovat asia erikseen). Miksi ketään sukulaista kiinnostaisi, olenko säilönyt varastossani mummuvainaan tekemiä, jo rikkoontuneita villasukkia toistakymmentä vuotta? Ok, huono esimerkki, sillä mummun tekemiä villiksiä latasin juuri äitini kyydissä korjuuseen ison pussillisen. Rakastan villiksiä ja käytän niitä aina. Kuitenkin pelkästään jo täysien jätesäkkien näkeminen eteisen lattialla ahdistaa. Kierrätän yleensä kaiken mahdollisen, mutta näitä roinia ei voi edes kierrättää. Päätimme yksistä tuumin, että uutta tavaraa vanhan tilalle emme osta lukuunottamatta jotain pakollista, kuten ikkunaverhot.

Hankalimmat huoneet on jo tyhjennetty, kuten varasto (AAARGH!!!), vaatehuone ("Kenen nää on? Ei ainakaan mun.") ja keittiö (tarjosin elintarvikkeetkin naapurille ja pakasteet mummille). Järjetön homma. Talon toinen puolisko täyttyy muuttolaatikoista ja hyvä niin. Kaksi vuorokautta aikaa saada kaikki loput sekalaiset tavarat pakattua jotenkin loogisesti, jottei purkaessa tule hepuli. Joudumme Norjan-päässä yöpymään muutaman yön hotellissa, koska muuttokuorma saapuu vasta seuraavalla viikolla, joten reissuvaatteet pitää pakata erikseen. Touhu on ollut yhtä menemistä ja tulemista koko kesän, mutta ehkäpä ralli loppukuusta vihdoin hiljentyy.

Tunnelma on haikea siitä huolimatta, että olemme pohtineet muuttopäätöstä kolmen vuoden ajan ja mielestämme tämä on yhä ehdottomasti paras ratkaisu. Tuntuu surulliselta jättää taakse koti, jossa olemme asuneet perheenä pisimpään. Ainoa koti, jonka lapsemme kunnolla muistavat ja tuntevat. Reissujemme alku- ja päätepiste, jossa olemme ladanneet akkuja ja olleet turvassa. Ainoa pysyvä asia muuttuvassa maailmassamme. Usein vuosien varrella olen ajatellut, että kunpa muistaisin ikuisesti tämän ohikiitävän hetken. Vauvan tuoksun ja naurun, lapsen kauniit sanat ja pulleat sormet; tunteet, joita silloin tunsin. Kunpa muistaisin ikuisesti ne muistot, joita olemme tässä kodissa keränneet. Lasten onnen. Mietin, että jos en näe samaa lasten onnea uuden kotimaan uudessa kodissa, tulemme takaisin.

Uskon kuitenkin, että koti on siellä, missä sydän on, ja maailmalla reissatessamme olemme olleet täysin tyytyväisiä pienen perheemme kesken pikkuruisissa hotellihuoneissa ilman tätä kaikkea muuta. Tuusulaa en tule kaipaamaan, en tätä kylää enkä tuntemattomia naapureita. Kodin jos saisin silti takataskuuni, se olisi hienoa.