Asia kerrallaan

Elämämme on jollain tapaa muuttunut lopullisesti. Tokihan asiat ja tilanteet muuttuvat hiuksenhienosti jatkuvasti, mutta tällä kertaa hypätään oikein kunnolla tuntemattomaan säkki päässä ja katsomatta lahjahevosta suuhun. Asiat alkavat konkretisoitua. Lasten arki tutussa ja turvallisessa lähikoulussa on loppunut, synttärijuhlat pidetty viimeistä kertaa lapsuuskavereiden kesken ja läksiäisiäkin vietetty yhtäaikaa riehakkain ja haikein tunnelmin. Juhlien jälkeen tiedustelin pojilta varovaisesti, että miltäs se ajatus nyt tuntuu, että kesäloman jälkeen ei palatakaan tuttuun kouluun, vaan mennään uuteen kouluun, jossa puhutaan vierasta kieltä. Veikka, joka juuri täytti 10 vuotta, totesi, että on ihan kiva muuttaa, kun enää ei tarvitse olla iskää ikävä. Lassi, joka on vuotta nuorempi, tuumasi, että on kiva lähteä vähän seikkailemaan, mutta joskus hän haluaisi palata kotiin.

Voiko tästä päätellä, että lapsilla on kiva seikkailufiilis ja uteliaan myönteinen suhtautuminen muutokseen, ja ainoat, jotka stressaavat, ovat äiti ja iskä?

Stressi on onneksi melko minimaalista, ainakin toistaiseksi, ja olemme saaneet käytännön asioita hoidettua suunnitelman mukaan. Nykyistä kotia on fiksattu myyntikuntoon, muuttofirmat kilpailutettu ja sopiva valittu, ja tavaroita käyty läpi ja lajiteltu myytäviin, hävitettäviin ja muutettaviin. Paljon tavaraa on jo myytykin ja lahjoitettu eteenpäin. Muuttokustannus on niin iso, että yhtään ylimääräistä tai turhaa tavaraa ei kannata raahata mukana, vaikka tässä tapauksessa mieheni työnantaja maksaakin muuttokulut. On jotenkin helpottava ajatus, että muuttopäivä on nyt sovittu (15.7.) ja norjalaisen vuokraisäntämme kanssa on sovittu treffit pankkiin vuokratakuun maksamista ja avainten luovutusta varten. Tärkeimmät asiat ovat siis jo kunnossa.

Toissaviikonloppuna kävimme tutustumassa lasten uuteen kouluun Baerumissa, Oslon naapurikunnassa. Kuten koko Fornebun asuinalue, myös koulu on melkein uusi. Meillä oli sovittuna tapaaminen koulun rehtorin kanssa ja tapaamiseen osallistui myös joku miesopettaja, joka onneksi puhui sujuvampaa englantia kuin rehtori. Juttelimme niitä näitä, mukavia kepeitä juttuja, ja täytimme poikien perustiedot lomakkeisiin. Halusin tietää, olisiko koulussa paljonkin poikien kohtalotovereita eli muualta muuttaneita ja kysyin, onko koulussa paljon ulkomaalaisia. Opettaja ja rehtori katsoivat toisiaan ja opettaja naurahti, että onhan niitä jonkin verran, mutta en nyt tarkalleen muista, montako. Katsoi minua merkityksellisesti silmiin ja sanoi, että tämä on erittäin hyvä alue ja erittäin hyvä koulu, ja ulkomaalaiset oppilaat ovat pääsääntöisesti muualta Euroopasta eivätkä esim. kolmannesta maailmasta. "There are none who have never been to school before." Enpä ollut tuotakaan mahdollisuutta tullut aiemmin ajatelleeksi.

Kävimme pyörähtämässä myös uuden kotimme pihalla. Olimme etsineet asuntoa mahdollisimman läheltä mieheni työpaikkaa ja löytäneet oikean unelmakodin merenrannasta. Bongasin sen netistä vähän vahingossa, sillä asunnon korkea vuokra ei ihan mahtunut alkuperäiseen budjettiimme. Täydellinen sijainti ja "lemmikkilupa" kuitenkin painoivat niin paljon vaakakupissa, että päätimme panostaa asumiseen. Vuokrasopimuksen tehtyämme googlasin tulevan kotikuntamme:

"Bærum has the highest income per capita in Norway and the highest proportion of university-educated individuals. Bærum, particularly its eastern neighbourhoods bordering West End Oslo, is one of Norway's priciest and most fashionable residential areas, leading Bærum residents to be frequently stereotyped as snobs in Norwegian popular culture. The municipality has been voted the best Norwegian place to live in considering governance and public services to citizens."

...ei siis mikään ihme, että uudet naapurimme keikuttavat Vuittonia käsivarrellaan ja ajelevat Teslalla. No, me ajelemme farmari-Skodalla ja aion edelleenkin ulkoiluttaa koiraa rikkinäisessä tuulipuvussani. Eikä haittaa, vaikka olisi vähän pask*inenkin. Niin ja saattoihan se opettaja olla oikeassa.

Kotitalon kohtalo

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14102127/?claim=rcbtatvu7vq">Follow my blog with Bloglovin</a>


Asunnon myyminen on sitten viheliäistä hommaa. Alun perinkin meidän on ollut vaikeaa päättää alammeko etsiä vuokralaista vai ostajaa. Muuttopäätöksemme tultua julki tuttavat totesivat ykskantaan, että ei muuta kuin talo vuokralle. Ajatuksesta innostuneena kutsuin oitis Vuokraturvan edustajan paikalle. Hän totesi heti, että upea talo, mutta tänne on hieman hankalaa löytää vuokralaista ettekä varmasti pääse tienaamaan tällä. Siinä kohtaa vielä mietin, että no ok, eihän meidän ollut tarkoituskaan tällä järjestelyllä rikastua, kunhan joku hoitaisi pihan ja huolehtisi, etteivät paikat pääse repsahtamaan (siis talon, ei minun). Lähtiessään edustaja jätti pöydälle paksun vihkosen nimeltä Vuokranantajan oikeudet ja velvollisuudet.

Hieman tuonnempana päätin vihdoin vilkaista vihkosta. Edetessäni tekstissä pitemmälle päässäni alkoi rullata mielikuvia tilanteista, joissa nautiskelen kaikessa rauhassa aamukahvia uudessa kodissamme kiireettömänä arkiaamuna ja pohdin, paistaisinko munakkaan vai paahtaisinko leipää, kun puhelin pärähtää ja Tuusulasta soittaa ärtynyt vuokralainen. "Jumalauta putket on varmaan jäässä, kun ei tuu lämmintä vettä." "- Öö huomenta, jaa niinkö on käynyt, no me ilman muuta hoidetaan asia kuntoon ja ilmoitellaan, kun korjaaja on tulossa." "Mun pitää päästä suihkuun just nyt ja mä en ihan oikeesti nyt jaksa tätä, että tää hajoaa eikä tuu vettä." "- Ymmärrän hyvin, ei mitään hätää, me hoidetaan asia pikimmiten." Sitten soitan paniikissa miehelle ja alan googlettaa lähialueelta putkimiestä ja mietin, että miten ihmeessä saan hoidettua asian käymättä itse paikan päällä ja mitähän se putkari siellä itsekseen touhuilee ja kuinkahan iso lasku perässä seuraa. Ja mitä sitten teen, jos ongelma ei sillä ratkeakaan ja vuokranantajan velvollisuus korjata viat välittömästi velvoittaa meidät todellakin korjaamaan vian välittömästi? Entäs jos vuokralainen tuhoaa jotain, mitä ei pystykään korjaamaan kunnolla? Kaataa seinän tai vaihtaa makkarin tapetin tai jotain muuta hirveää? Kun Meidän Koti on juuri tällaisenaan täydellinen!

Kun olin todennut, että ehkä vuokraisännöinti ei sittenkään ole meidän juttumme, joku totesi myyntiaikeistamme, että sittenpä ei kukaan naulaile teidän seiniä täyteen omilla tauluillaan. Niin just.

Mutta myyminen se vasta onkin kertakaikkisen tympeää touhua. Ensin pitää valita itselle mieluinen kiinteistövälittäjä, jonka kanssa synkkaa ja jolla on kilpailukykyinen hinta. Soitimme oitis vanhalle tutulle, jonka kanssa hankintapäällikkö-minä vänkäsi hinnan kohdalleen helposti. Halusimme myydä muuton alta tavaraa pois mahdollisimman paljon, joten aloitimme raivokkaan kaapintyhjennysurakan. Kokosimme saaliin keskelle eteisaulaa, mistä tavaraa hiljalleen hävisi ystävien ja tuntemattomien koteihin. Pari päivää ennen myyntikuvausta totesimme, että kodissamme vallitsee hitonmoinen kaaos, joten aloitimme raivokkaan siivousurakan. Kuvauspäivän aamuna olimme puolikuolleita uupumuksesta, mutta kuvat onnistuivat loistavasti.

Sitten vain kämppä nettimyyntiin ja odottelemaan tarjouksia. Ai näyttö? Joo, onnistuu toki, pitää vain sitten vapaapäivänä aloittaa siivoaminen ajoissa. Pari tuntia myöhemmin istumme taas väsyneinä hengähtämässä. Ai toinen näyttö ja arki-iltana? No kyllä se saadaan järjestymään, ehdin just ja just töistä kotiin ja siivota keittiön, piilottaa suihkusta pyyhkeet ja pesuaineet, koirankupit kaappiin, pedataan sängyt ja viikataan vaatteet, laturit pois ja takit naulakosta ja kirjat hyllyyn ja tiskit koneeseen ja lapset autoon ja koira takaboksiin ja ai niin pahviroskat mukaan ja kierrätyspaperit myös!! HUH ja jäi vielä 5 minuuttia aikaakin yli! Istun lasten kanssa Subilla väsyneenä ja kärttyisenä ja aivosähkökäyrä näyttää suoraa viivaa loppuillan.

Aikaa myynnin aloituksesta on kulunut viikko ja kaksi päivää ja olen valmis tiputtamaan hintaa 8 % tai vaikka myymään eniten tarjoavalle. Totean, että ikinä enää en osta omakotitaloa. Yritän laskea, montako kertaa naapuri on joutunut tekemään näyttösiivouksen arki-iltana vuoden kestäneen myynnin aikana. Tosi monta.

Yritän olla stressaamatta ja murehtimatta ja nautiskella siitä, että Oslon liepeillä Baerumissa meitä odottaa uusi koti merenrannassa. Vuokrattu paritalo, josta pääsemme eroon suht nopeasti, mikäli alkaa maisema kyllästyttää ja uudet seikkailut houkutella muualla maailmassa. Omakotitalo, kaksi autoa ja koira on nyt koettu; Oslossa asumme toisten kodissa ja opettelemme käyttämään julkista liikennettä. Ai että, miten hienoa!

Lähtemisen filosofiaa

Pitkäaikaisesta kumppanista (tässä tapauksessa 11 vuotta rinnallani kulkeneesta aviomiehestä) voi usein olla korvaamatonta hyötyä ja odottamatonta iloa. Kumppani voi keksiä uudelle blogille loistavan nimen; lyhyen, ytimekkään ja kuvaavan. Tuntien minut niin hyvin, että tiesi täsmälleen, mitä etsin. Kumppani voi myös saada työnantajaltaan vastustamattoman hyvän työtarjouksen ulkomailta. Jopa niin hyvän, että siihen tarttuakseen on valmis myymään vain muutama vuosi sitten valmistuneen rakkaan kotinsa, irtisanoutumaan vakituisesta työpaikastaan ja raahaamaan lapset tutusta pihapiiristä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Hylkäämään tutun ja turvallisen elämän ja jättämään läheiset ihmiset taakseen. Ottamaan kaikenlaisia älyttömältä tuntuvia riskejä osaamatta edes aavistaa, mihin matka lopulta vie. Tullaanko sieltä enää takaisin, ja jos tullaan, tuntuuko koti enää kodilta? Suomi Suomelta? Osaisimmeko enää asettua tänne uudestaan vuosien jälkeen?

Silti jo lapsesta saakka olen ollut levoton. Kaivannut aina jotain uutta ja tuntematonta. Pohtinut maailman eri uskontoja ja kulttuureja, ihmisten erilaisuutta ja silti samanlaisuutta ja todennut, että ymmärtääkseen asioita on nähtävä ja koettava niitä. Minulle on tärkeää opettaa lapsillenikin, että juuri me neljä olemme vain hiirenkakka maapallolla ja että yksin ei kukaan pärjää; tarvitsemme toisiamme ja vain ymmärtämällä toisiamme voimme elää sopusoinnussa muiden ihmisten ja ympäristömme kanssa. Mieheni sanoo, että olen monessa asiassa idealisti, ja se pitänee paikkansa. Tämä kuvaamani halu ymmärtää ja nähdä lienee vapaudenkaipuun rinnalla se perusvoima, joka minua on aina vetänyt maailmalle. On niin uskomattoman hienoa kohdata uusia ihmisiä ympäri maailmaa ja todeta, että meillä on paljon yhteistä, tai ettei meillä ole mitään yhteistä, mutta silti meitä saattaa naurattaa samat asiat.

Maailma on niin suuri ja meillä on niin vähän aikaa. Siitä on otettava kaikki irti, vaikka joutuisi tekemään vaikeitakin ratkaisuja. Tuttavani lausui minulle tänään hienon Tommy Tabermannin runon, joka kuvaa elämänfilosofiaamme mainiosti:

Jotta pääsisi perille

on eksyttävä tieltä

Joka pääsee perille

oppii

että hetken kuluttua

on taas jatkettava matkaa

Joka ei koskaan

putoa raiteilta

ja mene rikki

jatkaa aina samaa rataa

ja on turvassa

suurelta murheelta

ja suurelta onnelta.

Tulla lujaksi,

pysyä pehmeänä.

Siinä on haavetta 

kylliksi yhdelle elämälle.